keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Karjalaiset laukkukauppiaat, kauppasaksat ja karjapartsikat 1.

Kiertävä kulkukauppias Juho Jaakkonen Perivaaran Kurolassa.


Entisaikaan kulki ympäri maata jalkaisin kiertäviä laukkukauppiaita, joilla oli monta nimeä. Heitä kutsuttiin kulkukauppiaiksi, rättiläisiksi, ’laukkuryssiksi’, rinkelikauppiaiksi tai harjulaisiksi. Osa heistä kulki hevosella, mm. rättiläiset ja rinkelikauppiaat, toiset olivat jalankulkijoita. 1900-luvun alkupuolella Suomessa kierteli runsaasti Vienan-Karjalasta kotoisin olevia miehiä, mutta Suomen ja Venäjän rajan sulkeuduttua he hävisivät maisemista. Heitä kierteli vuonna 1907 laskujen mukaan lähes tuhat henkeä laukkurin ammatissa Suomen ja Ruotsin puolella (Pöllä 1991). Karjalan kannakselaisia sen sijaan jäi asumaan vakinaisesti Suomeen (Kuronen 1978). Laukkukauppiaat olivat uskonnoltaan ortodokseja. Heillä oli vakituiset yöpymis- ja kokoontumispaikkansa, joissa he viettivät omat juhlansa. Kun rakennettuja teitä ei ollut, olivat vesitiet tärkeitä kulkuväyliä (Naakka-Korhonen - Keynäs 1988).

Laukkureita on kuvattu arvokkaiksi, puheliaiksi ja iloluonteisiksi miehiksi. Hyvää käytöstä tarvittiin jo sen takia, että kulkukauppiaat joutuivat yöpymään vieraiden ihmisten luona. Heitä pidettiin ”naisten naurattajina”, sillä he puhuivat naisille kaksimielisiä puheita ja sutkauksia. Useilla laukkureilla oli myös haukkumanimiä. Lisäksi heillä sanotaan olleen lääkintätietoutta, olihan heillä myynnissä monia lääkinnässä käytettäviä aineita (Naakka-Korhonen - Keynäs 1988). Tikkalassa asunut ja ”purlakkana” ja tietäjänä toiminut Pekka Eronen oli mies, joka osasi monet taiat ja loitsut. Lisää loitsuja ja taikoja hän oppi kierrellessään ympäri pitäjiä (Piela 1989). Eronen kertoi oppineensa taikoja ja loitsuja 13 eri henkilöltä. ”Kantväriä” sanottiin yleislääkkeeksi. Se oli kiinteää ainetta, ja sitä myytiin pikkupalasina. Viinaan sekoitettuna se oli erinomaista mm. särkyihin ja kolotuksiin, kertovat Naakka-Korhonen ja Keynäs. Ketunmyrkkyä sanottiin taas ”vanhaksi mieheksi”. Se oli kovaa myrkkyä, arsenikkia.

Kauppa-artikkelit

Tavallisesti laukkurit olivat tervetulleita taloon, sillä he toivat tarpeellisia tavaroita ja vaihtelua talon elämään. Kaupatkin olivat kaukana, tosin Joensuuhun ja Sortavalaan voitiin jo 1800-luvun lopulla matkustaa junalla ostosmatkoille ja markkinoihin. Laukkukauppiaat myivät kankaita, valmiita huiveja, esiliinoja ja muita vaatteita. Rättiläiset eli rytkyläiset myivät astioita, savikukkoja. Oli myös pelkkiä rihkamakauppiaita, harjulaisia eli harjaryssiä, joilta sai ostaa nappeja ja neppareita, kaikenlaista ompelussa tarvittavaa tavaraa. Heillä oli mukana useasta eri osasta koottu puuarkku. Heille kelpasi vaihtotavarana jouhet ja harjakset (Kuronen 1980). Kulkukauppiaat myivät myös suuria n.10 litran saviruukkuja, joita käytettiin vehnästaikinan tekemiseen. Riihiahon Iida Nupponen oli saanut sellaisen häälahjaksi syksyllä 1910. Oskari Juvonen kertoi, että Riihiahossa Jouko Kannusmäen paikalla asui 1900-luvun alkupuolella Aleksei Bogdanoff, joka oli harjoittanut mm. vuotakauppaa. Repolalainen Juho Jaakkonen (Jakovleff) kierteli Tohmajärvellä ja Tikkalassa kulkukauppiaana hevospelillä. Hän nai Perivaaran Kurosen Hilja-tyttären ja perusti sittemmin kiinteän kaupan Kiihtelysvaaran Viesimoon. Talvisaikaan Jaakkonen kierteli hevosensa kanssa kauppamatkoilla Ilomantsissa, Korpiselässä ja Suojärvellä saakka (Naakka-Korhonen ja Keynäs 1988). Simo Jekkonen oli rukajärveläinen kauppamies, joka päätyi Tohmajärvelle Saarioon kyläkauppiaaksi vuonna 1932. Hän harjoitti tämän ohella myös kulkukauppaa hevospelillä. Juho Karpoff oli Tohmajärvellä hyvin tunnetun kauppias Veera Tiilikaisen isäpuoli. Hänkin perusti Tohmajärven Kemieen kiinteän myymälän 1933 (Kuronen 1978). Monet joensuulaiset kauppiassuvut ovat alkuperältään karjalaista sukujuurta: Ipatoff, Tarma, Saharoff (Saharinen) ja Pänttönen, kertoo tutkija Kuronen. Näiltä heimolaisiltaan kävivät varsinaiset kulkukauppiaat hankkimassa tarvitsemiaan tuotteita.

‘Kauppasaksat’ ja ‘hevospartsikat’

Karjan ja luontaistuotteiden kauppiaita kierteli joka pitäjässä. Useimmiten he tulivat muualta, mutta oli myös oman paikkakunnan miehiä. Voita säästettiin myytäväksi tukkureille Joensuuhun, Viipuriin ja Sortavalaan. Entisaikaan lehmät lypsivät vain kesällä. Tuupovaaralaisen Maksima Toroskaisen asiamiehinä toimivat tikkalalaiset Taneli Ihalainen ja Martti Simonen, jotka ostivat nahkoja, lintuja ja voita (Saloheimo 1980). Hevos- ja karjapartsikat ostivat kylistä ennen markkinoita karjaa ja hevosia. Lehmänkerääjiä sanottiin karjapartsikoiksi. He ostivat ja myivät elo-omalehmiä. Tikkalassa toimi tässä ammatissa maanviljelijä Väinö Hassinen. Myös Viljo Korhonen toimi eloeläinten välittäjänä ainakin 1960luvun lopulla. Hän osti teuraseläimiä myös Karjakunnalle.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kontkasten sukukirjan työryhmän jäsenenä

Aili Nupponen, kirjoittaja.

Jouduin kutsuttuna mukaan kirjatyöryhmään vuonna 2006. Alkuperäinen työryhmä oli aloittanut toimintansa jo vuonna 2004. Laajennettuun työryhmään kuuluivat: Ulla Jolkkonen, Erja Karvinen, Juhani Kontkanen, Voitto Kontkanen, Aili Nupponen ja Irma Tuulio.

Sukua tutki palkattuna työntekijänä HuK Tuula Kiiski, hän on erikoistunut tutkimaan ortodoksisukuja. Muita tutkijoita olivat professori Veijo Saloheimo, FT Jukka Kokkonen, FT Jukka Partanen ja TM Minna Koistinen.

Sukukirjan alkuunsaattaminen oli nihkeää. Suvun jäseniä velvoitettiin etsimään tietoja ja tekemään kirjoituksia omasta sukuhaarastaan. Lisäksi perustettiin ns. agenttiverkosto, johon minäkin jouduin. Keräsin tietoja kolmesta sukuhaarasta, joista kaksi oli isovanhempieni sukuhaaroja. Äitini Niina Pulkkisen (o.s. Kontkanen) molemmat vanhemmat olivat Kontkasia, eri linjaa tosin.

Aika vierähtikin reippaasti sukutietojen kanssa. Onneksi useat sukulaiseni ottivat minuun yhteyttä sähköpostin tai kirjeen välityksellä. Löysin pikkuserkkuja melkoisen joukon. Ukkini Simo Kontkasen sukulinjasta ei sukuseuralla ollut ennen kerättyjä tietoja, joten Tohmajärven sukuhaara jäi paljolti minun työni varaan.

Lähetin sukulaisilleni kirjepostia, joista moniin ei vastattu. Näille serkuilleni lähetin jopa kaksikin kirjettä, tuloksetta. Muuan sukuhaara ilmoitti, että heitä on niin monta (11 lasta jälkeläisineen), etteivät he jaksa / kehtaa ruveta sukutietojen keruuseen. Heistä useat asuvat Saksassa.

Kirjoitin sukutarinan ukkini, Simo Matinpoika Kontkasen (1882-1946) suvusta, niin pitkälle kuin tietoja löysin. Samoin tein myös äidinäitini, Eliisa (Elli) Simontytär Kontkasen (1894-1977) suvulle. Tästä sukuhaarasta löytyi myös kirjoittaja, Aleksanteri Kontkasen tytär, Eeva Riitta Kontkanen (s.1931) sekä Jaana Kontkanen. He ovat joensuulaista kauppiassukua, joiden luona pikkutyttönä äidin kanssa kävin kaupunkimatkalla. Väinö ja Aleksanteri Kontkasella oli herrain vaatetusliike Koski- ja Torikadun kulmassa nykyisen Carelikumin paikalla.

Myös Rääkkylän sukuhaaran tietoja lupauduin kokoamaan, mutta kirjoittamaan siitä en enää ruvennut, saadut tiedot olivat siksi puuteellisia. Janne ja Hilma Kontkasen ja lähisuvun elämäntarinan kirjoitti suvun jäsen, Vieno Niemelä.

Sain myös pyynnön kirjoittaa aiheesta Miten minusta tuli runoilija. Viimeisin, muuta ei vähäisin kirjoitustehtäväni oli tehdä sukujuttu Huokkolasta, isosta tilasta Liperin Viinijärvellä. Ilman Ulla Jolkkosen apua en olisi tehtävästä selvitynyt; koskaan aikaisemmin en ollut taloon jalallanikaan astunut. Lämmin kiitos Ullalle kaikesta tiedosta ja avusta! Kaksi kertaa kävin Huokkolassa, nykyisessä Korholassa tekemässä haastatteluja ja lainaamassa sukukirjaan kuvia. Toisella käynnillä palautin lainaamani kuvat. Kuvat skannasi ja käsitteli Silja Nupponen ammattitaidolla.

Työryhmän kokouksia pidimme pääasiassa Juhani ja Leila Kontkasen huvilalla, Kesämaassa Kuoringan rannalla. Eräästä siellä toukokuussa 2008 pidetystä kokouksesta minulla on kuvia.

Leilalla ja Juhanilla oli mahtavat tarjoilut, sekä ruokaa että kahvia saimme usein. Kiitokseni näistä vielä kerran isäntäväellemme!


Kirjasuunnitelmia tehtiin ahkerasti, ja tavoitteet olivat kunnianhimoiset. Komea sukukirja oli saatava aikaan sekä teoksen ulkonäön että sisällön puolesta. Ja loppujen lopuksi komea kirja siitä tulikin.

Kirjan ilmestyminen siirtyi kahdella vuodella. Alunperin kirjan piti olla valmis jo vuonna 2009, mutta sitä se ei ollut. Sukututkimus edistyi palkatun työntekijän osalta liian hitaasti, ja siksi sukukirjan julkaisu lykkääntyi. Työmäärä oli liian suuri, materiaalia oli paljon, eikä suuresta aineistosta kirjoittaminen kirjoittaminen käy hetkessä. Suuren työn teki seuran pj. Juhani Kontkanen, kirjoittaessaan Laikanlahden sukuhaaran osuuden.

Myös arkistonhoitaja Erja Karvisen osuus oli suuri. Hänen tehtävänsä oli koota ja järjestää sukutaulut sukulinjoittain, joita jäi kuusi kappaletta kirjaan. Kaikkia sukuhaaroja emme onnistuneet yhdistämään yhden esi-isän alle. Kaipasimme sukututkija Kiisken apua tähän tehtävään.


Sukuseuran pj. Juhani Kontkanen piti luetteloa aineistosta, ja sen sekä suunnitelman pohjalta laati kirjan arkistoluetteloa. Viimeinen versio on minulla tallessa marraskuulta 2009, jossa monessa kohtaa luki ”ei ole vielä” ja tekijän nimi. Mutta kyllä siellä jo monta tehtyä ja luovutettua juttua olikin, samoin kuvia.

Pahin pettymys oli, että teoksen toimittajaksi valittu henkilö petti lupauksensa, ja sukuseuralle tuli tulenpalava kiire etsiä uusi toimittaja. Onneksi Juhani Kontkanen ja Erja Karvinen löysivät FT Jukka Partasen toimistoineen apuun. He kirjoittivat tietokoneelle suuren määrän tekstejä konekirjoitusliuskoista ja muista lähteistä. Ulla Jolkkosen monet kirjoitukset olivat näiden joukossa. Ilman Jukka Partasen apua sukukirjamme, Kontkaset, arjen karjalaiset, ei olisi ilmestynyt keväällä 2011. Ihanat kiitokseni hänelle ja hänen apulaisilleen.

Riitta Sulkamo taittoi upeasti kirjan, kiitokset hänelle!

Suurkiitokset myös Kontkasten sukuseuralle ja teille hyvät jäsenet! Te teitte mahdolliseksi sukukirjamme valmistumisen.

Kontkasten sukukirjaa kelpaa selailla ja lukea. Siinä on mahtavat 720 sivua!
Tästä on hyvä jatkaa...


Teksti: Aili Nupponen

Liitteeksi kuva 8510. Sukukirjatyöryhmä Kesämaassa 3.5. 2008. Kuvaaja: Aili Nupponen









perjantai 14. lokakuuta 2016

KARJANHOITOA 1800-LUVUN MALLIIN PERIVAARASSA 3.


Jatkuu...

Juvolan lehmiä lypsylle hakemassa kesällä 1963.
Miina Juvonen (1880-1967), Miina-täti nuorena.


Karjataioista ja taikauskosta

Karjataikoja lienee ennen tehty runsaasti. Tuntemattomia eivät suinkaan olleet trullit eli pahansuovat naapurit, jotka kävivät leikkelemässä naapurin lehmiä, esimerkiksi vetimiä. Lampaista kerittiin villoja, jotta karjaonni olisi saatu naapurilta otettua pois. Naapurin lehmän kello voitiin viedä kusiaispesään, takaisin tultaessa oli kuulemma kuljettava takaperin - tällöin eivät lehmät osanneet tulla kotiin. Samoin omat lehmät saattoivat joutua metsänpeittoon, jolloin niitä ei löydetty kotiin. Lehmä saattoi kuulemma tuolloin muuttua kiveksi. Kerran ne jäivät metsänpeittoon minultakin: vaikka miten kiersin ja etsin lehmiä aidatusta aidasta, joka tosin oli vain 50 hehtaaria, en löytänyt lehmiä, vaikka kiersin aidan kahteen kertaan. 

Juvolan navetta ja talli

Oskari oli rakennuttanut uuden kivinavetan kesällä 1930. Kivet oli lohkottu pellosta ja navettaa oli ollut tekemässä 16 työmiestä, kaikki talon ruoassa. Kaisa-mummo oli yli 80-vuotiaana paistanut miehille ruisleivän: taikina oli ollut viikolla joka päivä paitsi sunnuntaisin. Navetan ”piirustukset” Oskari oli tehnyt tupakka-askin kanteen. Kokoa rakennuksessa oli kohtuullisesti: iso karjakeittiö 200 litran muuripatoineen, sikala, jossa oli kaksi karsinaa, lantala eikä ihan pieni navettaosakaan. Lehmiä mahtui parsiin 12 kappaletta, nuorkarjalle oli viisi partta ja kaksi isoa karsinaa vasikoille ja lampaille. Lisäksi navetan vintti oli kohtuullisen korkea ja siellä puitiin syksyllä talon viljat, ainakin ne mitä ei puitu riihessä. Yleensä ruis ja muu leipävilja puitiin riihessä. Navetan vintissä säilytettiin pehkut, sinne ajettiin heinät ja sammalet. Vesijohtokin oli. Aluksi oli käsipumppu, sitten pahanen valovirtapumppu, joka jäätyi ja meni rikki. Vesi oli näin ollen kannettava karjalle käsivoimin. Käsin vinssaaminen jäisestä kaivosta tämänkin kokoiselle karjalle oli iso homma lapsityövoimalla. Hevoset olivat tallissa pihamaalla eri rakennuksessa. Hevosten hoito olikin isän työtä. Vain kesällä jouduin kuljettamaan niitä opottaan laitumelle ja sieltä takaisin.

Loppu.

Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar, hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun yo-paino 2004.

torstai 6. lokakuuta 2016

KARJANHOITOA 1800-LUVUN TAPAAN 2.

Jatkuu...

Mv Oskari Juvonen (1883-1969).
Juvolan vanhan talon eteläpuolen pääty, jossa perhe asui.
Mummoni Kaisa Liisa Juvonen (o.s. Kauppinen 1850-1936).


Talviaika (jatkuu)

Kivennäisiä ei ostettu paljon, säkki silloin tällöin.

Keinosiemennystäkään ei tuolloin vielä tunnettu, vaan lehmät astutettiin sonnilla, joka oli lähes joka talossa. Juvolassa ei käytetty yhdistyksen jalostussonnia, vaan yleensä omaa tai Aholammin sonnipoikaa, joskus Joonas Kurosen tai Muikun sonnia. Keinosiemennys alkoi kylällä vasta 1960luvulla. Talvella lehmille heinää oli niukasti ja nekin vähät piti syöttää hevosille. Karjaa oli aivan liian runsaasti rehumäärään nähden. Silppua tehtiin myös käsikoneella riihen korsussa. Hevoset saivat apetta, joka tehtiin silpusta tai ruumenista. Lehmienkin lisärehuksi oli valmistettava apetta. Se kasteltiin lämpimällä vedellä, sekaan pantiin jauhoja, ja sitten kasteltuja silppuja ja jauhoja sekoitettiin. Viljaakin oli naurettavan vähän. Sitä isä osti aina kaupoilla käydessään muutaman säkillisen. AIV:tä tehtiin vain Aholammilla pieniä määriä ja lienee sitä yritetty tehdä Tahvo Kurosessakin, koska sinne oli rakennettu jopa pieni rehutornikin navetan yhteyteen. Tuolloin ei taloissa ollut vielä traktoreita ja niittosilppureita, joten valmistusmenetelmät olivat alkeellisia. AIV:tä tehtiin myös juurikkaan naateista. Turnusta ja lanttua kasvatettiin yleisesti karjalle. Juurikaspellon kitkeminen oli kesäaikaan mielestäni kaikkein vihatuimpia töitä, sillä se kävi niin pahasti selkään. Kavereina tuolloin äidin kotona ollessa minulla olivat Kinnusen tytöt Sirkka ja Hilja. Jollakin tavoin aina talvesta selvittiin, tosin siinä meni pehkut ja ruumenetkin ennen kuin oltiin keväässä. Kuivikkeena oli Valkeasuolta nostettua rahkasammalta, joka käsikäyttöisellä sammalkoneella revittiin hienoksi. Juvolassa sammalet nostettiin aina talven kovimmilla pakkasilla suokuokalla. Kuokkimassa olivat isä Oskari ja työmies Arvi Ilvonen.

Lehmien poikiminen

1800-luvulla ja vielä 1900-luvullakin lehmät poikivat yleensä keväällä. Lehmät olivat suomenkarjaa, pieniä, vaatimattomia kyyttöjä, joilla ei ollut sarvia. Oli ihan tyydyttävä maitomäärä, jos koko karjasta sai 30 - 40 litraa päivässä eli yhden pienen tonkallisen maitoa. Onneksi siihen aikaan ei kysyttykään, paljonko ne teidän lehmät lypsää, vaan miten monta niitä on. Tapana oli sanoa, että niin ja niin monta poikimaan tulevaa, mikä oli komeaa, mutta täysin harhaanjohtavaa, koska siinä luvussa olivat kaikki astutetut hiehotkin mukana eikä lehmiä ollut koskaan niin paljoa. Mutta se oli sitä savolaista viisautta: pitää leikkiä rikkaampaa kuin onkaan. Poi’itusasioissa isä oli etevä. Hän osasi kääntää lehmän kohdussa vasikan, jos se oli syntymässä pahassa asennossa. Oskari kertoi lukeneensa eläinlääkärikirjaa ja opiskelleensa asiat siitä. Isä osasi hoitaa myös hevosten sairauksia. Kesällä lypsy tapahtui ulkosalla navetan edustalla savuksella. Se oli pieni nuotio, joka peitettiin turpeilla. Yleensä lehmiä ei lypsyajaksi sidottu kiinni mihinkään, vaan ne seisoivat paikoillaan koko lypsyn ajan. Tosi kurjaa oli lypsää lehmiä ulkona vesisateessa avoämpäriin, jolloin maidon sekaan meni tietysti vettäkin. Kesällä ei karjaa pidetty navetassa. Vain siat olivat kesällä omassa osastossaan sikalassa. Juvolassa oli 1950-luvulla 11 lypsylehmää, nuortakarjaa eli joutavia kymmenkunnan päätä, kaksi hevosta, 2 - 3 sikaa sekä lampaita 5 - 6 uuhta vuonineen ja muutama pässi. Joka talossa oli siihen aikaan lisäksi kanoja, meilläkin kymmenkunta.

Lehmien sairauksista

Varsin harvoin vielä 1950-luvulla turvauduttiin eläinlääkärinapuun. Joensuussa oli eläinlääkäri Pynnönen. Häneltä käytiin hakemassa resepti niin että voitiin ostaa eläimelle lääkettä apteekista. Hätiin voitiin kutsua karjakko Juho Hirvonen. “Assistentit”, kuten Martta Nenonen, kävivät poikimahalvaustapauksissa pumppaamassa ilmaa lehmän utareisiin, ja näin lehmä pelastui. Paha sairaus oli punatauti, johon lääkkeeksi käytettiin niittyleinikeistä keitettyä lientä. Äiti nimitti niittyleinikkiä sappiheinäksi. Aina nämä punatautilehmät kuitenkin kuolivat. Lisäksi lehmiä kuoli rautanauloihin, hirttäytymällä ja ähkyyn. Yksi lehmä turposi ja halkesi, kun isä syötti äidin lähtösyksynä sille jäistä kauraa. Utaretulehdukset, joita silloin sanottiin ‘puhallukseksi’ olivat siihen aikaan paljon harvinaisempia. Glaubersuola ja pellavansiemenet olivat pötsihäiriön lääkettä. Samoin viina ja terva olivat vanhoja koeteltuja aineita. Tosin viinaa käytettiin paljon enemmän kuin nykyisen käsityksen mukaan olisi ollut tarpeen. Usein lääkitys perustui enemmän luuloon kuin tietoon.
Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.

torstai 29. syyskuuta 2016

KARJANHOITOA 1800-LUVUN TAPAAN 1.

Perivaaran talot 1960-luvulla. Etualalla Juvola, tummakattoinen kivinavetta lähellä teiden risteystä.

Leila Hurmalaisen piirros Karjataika.


Laiduntaminen ja maidon käsittely


Kotonani Perivaaran Juvolassa karjaa laidunnettiin metsälaitumella eli väljänmetsällä aina vuosiin 1955-1956 saakka. Vasta tuolloin salolla olleet omat metsälaitumet, jotka ulottuivat Mässän perukoille asti, aidattiin kahteen eri lohkoon piikkilangalla. Aamulla karja ajettiin kujosia pitkin kylän talojen ohi. Nämä kujoset kulkivat meidän ja Kurolan välistä rajaa pitkin, jossa molemmin puolin oli kiviaidan päällä lisäksi pisteaita. Kujoset haarautuivat meidän navetantakapellon alalaidassa vielä toiseen haaraan, joka kulki Simosen talon pihan läpi. Iltapäivällä klo 3 - 4 maissa oli sitten äidin lähdettävä lehmiä etsiskelemään salolta polkupyörän kanssa. Lehmät saattoivat olla kaukana Valkeasuolla Mustissa saarissa tai Sykönvaarassa asti. Yleensä lehmät tulivat harvoin hakematta kotiin. Joskus lehmien etsiminen saattoi kestää yömyöhään, jopa lähelle puoltayötä, jolloin tietysti lypsäminen kovasti myöhästyi. Saattoivatpa lehmähyväkkäät tulla kotiin ilman hakijaa, jolloin umpisokea Miina-täti nousi seisomaan kaivon kannelle ja huusi kovalla, kantavalla äänellään niin että se kuului monien kilometrien päähän karjan etsijän korviin. Vaskikelloja pidettiin lehmien kaulassa karjan käydessä metsälaitumella. Niitä oli ainakin 5 - 6 lehmällä. Juvolan karjan vaskikelloissa oli teksti O. Juvonen. Lehmät lypsettiin käsin aamuin illoin. Olin mukana ensi kertaa lypsypuuhissa noin kolmivuotiaana, tietysti leikkimielellä. Meillä oli silloin vihainen lehmä, Neito nimeltään, ja vielä vihainen pässikin, joka aina hyökkäsi pahasen lypsäjän päälle sarvet tanassa. Pässi tosin hämmästyi, kun sai kivellä otsaansa niin että paukahti. Tosimielessä rupesin lypsyhommiin vasta 12 - 13 ikäisenä, niin että kun karja jäi minun vastuulleni 1956 ollessani 14-vuotias, osasin toki lypsää. Voimat vain eivät vielä oikein tahtoneet riittää 11 lehmän lypsyyn, joista muutamat olivat todella tiukkalypsyisiä. Tästä syystä piti Oskarin jopa myydä yksi lehmä. Minua viisi vuotta nuoremman Eeva-siskonkin oli koulunkäyntinsä ohella käytävä avustamassa minua lypsyllä ja muutoinkin. Yöksi lehmät vietiin opottaan eli karjahakaan. Se oli metsää, kooltaan seitsemän hehtaaria, ja sijaitsi noin puolen kilometrin päässä talosta. Samalla laitumella laidunnettiin myös hevosia ja lampaita. Vasikoita ja nuorkarjaa pidettiin liekanarussa talon lähipelloilla tai ne olivat opotassa. Syksyisin karjaa paimennettiin, kun äpärikön syöttö alkoi. Sähköpaimen hankittiin melko pian lapsuudessani, joten kovin kauan en tarvinnut istuskella paimenessa ja kertoa itselleni satuja. Kesäaikaan keitettiin karjakeittiön suuressa muuripadassa lehmille haudetta, johon laitettiin viholaisia eli isonokkosia, pihlajanlehtiä ym. Laitumella annettiin heinäsuolaa ja palaksi jauhoja pala-altaaseen. Syksyllä niitettiin viikatteella odelmaa, vihantaa kauraa tai niin sanottua rehua, joka oli herneen ja kauran sekoitusta. Lämmin maito separoitiin maitohuoneessa, toisin sanoen kerma erotettiin tässä vaiheessa kurrista. Vasta vuonna 1956, äidin lähdön jälkeen, rupesivat maidot kulkemaan meiltäkin meijeriin pystöissä eli tonkissa. Separoitu kerma hapatettiin ja kaksi kertaa viikossa oli kova kirnuaminen suuressa, käsin pyöritettävässä puukirnussa, johon kerralla mahtui muistaakseni viisi ämpärillistä kermaa. Saattoi kulua kaksikin tuntia kunnes kerma muuttui voiksi. Tätä tehtävää sain tehdä monien vuosien ajan, heti kynnelle kyettyäni, jolloin olin hieman yli 10-vuotias. Loppu oli sitten äidin työtä: hän pesi voin moneen kertaan, suolasi sen, paloitteli kilon muotilla paloiksi, myi sen sitten Joensuun torilla tai vei Tikkalan kauppoihin.

Talviaika

Lehmien ruokinta talviaikaan oli karua. Tosin äidin aikaan ostettiin väkirehujakin. Oli muutamia lehmiä, jotka sen aikaiseksi lypsivät paljon. Soma-niminen lehmä kunnostautui lypsämisessä ja sillä oli monta hyvää tytärtä, niistä monella oli epäonnea äidin vähemmän huolekkaassa hoidossa. 

Jatkuu...
Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar, hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun yo-paino 2004.