tiistai 21. maaliskuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 2.

Jatkuu...

Takana Perivaaran Juvolan ja Kurosen talot, edessä Simolan torppa.

MP: Se ol nokista hommoo.
OJ:  Se ollii nokista hommoo. Eikä se kevyttä ookkaa. Siinä tulenpuahtiissa sitä varistu (‘kuumentui’) ja nuo virsut pit ollaj jalassa, ei siinä nahkakengälä kärsi ollak - eikä millää. 
MP: Eikö ne (virsut) palaneet sielä? 
OJ:  Ainahan ne suatto palloo, va sittä tehtii uuvvet. Äiti se aina illalla otti tuohii käsilleen niiv välleen niitä synty. 
MP: Millaset ne ol vuattiit piälä? 
OJ:  Vuattiit huonot piälä, ei niitä tavallissii, ne pittää ollaj jo niinku hylyssä olevat. Eihäs sinne nokkee ja tullee mittääh hyvistä - eihän ne kestä. Nykyimmeiset ei ennee ruppee niihen töihe. Ja enne ku nuoj joutillaat (=joutomiehet) ne ruato paljo. Se ol sillo se leipä ehittäväs sieltäj juuren alta. Se ol melekeen joutilas ku joutilas, se hakkas kasken. Siitä kun muan omistaja siemenet pan, niin sillon män viljat ja kaurat kahtii (=puoliksi). Van siemenet pit panna muan omistajan. Sitä pellii pitivät, tuota.
MP: Tehtiinkö sitä kasken ympärille tuota aitoo?
OJ:  Ei sunkaa...aitahan se panttiin. Se pantiin niistä omista puista. Eihän se miten aijjata säily. 
MP: Miten semmonen aita tehtii niistä puista? 
OJ:  Puistako? Siihen kelepas puu kun puu, sanotaan. Se tehtiij jotta ei elukka piäse läp siitä
mänemää pistaijan tappaan. Van riehot ol pitkät, ne ol syltä pitkät riehot ja kun toisinnaa paha paikka sattu, ne män yl... Van se kesti sen kaks ja kolome vuotta. Sittä otettiij ja veittiin ne aijat polttopuiks. Ne ol kuivoo puuta. 
MP: Eikö sitä käytetty palanutta puuta siinä aijassa?
OJ:  Minkätähe ei - silleij jollu välliim mittää. Ja siihen aikaak kelepas pihassa (‘kotona’) polttoo nokinen puu, eis sillon niis siisteyttä pietty.
MP: Poltettiinko tuvassa? 
OJ:  Tuvassa. Ja sittä ku hauvetta keitettiij (karjalle) kansak ja sittä saunassa, ne kun ol kaikki vanhanaikaset. Paloranka ku kuiva on, nih sehäh hyvästi pallaa ja lämmintä antaa. 
MP: Ne on nokisia kantoo. 
OJ:  Ka, onhan ne nokisii van lähtööhäs se nok, veshän sen pessöö. Ja iltasilla aina sauna lämmitettii kuv viertämästä tultiij ja kylyvettii, ja vielä pessyvyttii. Eihäs sitä muute ois puhtaaks piässykkää. MP: Onko sitä tiälä tehty semmosta aitoo, jotta on kuajettu vuan puita piälekkäin - semmosii karsimattommi puita? 
OJ:  Ka, se on, sanotaan, vanhan aijjan korjuuta se, kus se vanha aita laskeutuu muaha niis siihe ne piäle kuato elävän puun. En mie muutev van semmosta näin. 
MP: Olko sillä aijala mittään nimmee? 
OJ:  Ka, en mie sitä tiijjä, sitä voip jo risuaijjaks sannoo. Eihäs se pahhoo elukkoo piek siinä ennee. Ennen sitä aitoo sai panna paljo - sitä sai aitakampsuu (=aitatarvikkeita) varata talavela paljo. Sitä sai viikkaustolokula (=viikkokaupalla) työntee sitä aijjaspuuta. 
MP: Onko tiälä puhuttu sortoaijjasta? 
OJ:  Sortoaijjasta? No, se sortoaita on semmosta, jotta se tehhään niinku alle vaikka oksanen puu vuan kuajettaa ja sittä sijansorpile (‘ristiin kahtapuolta’) seipäät ja seipäihen piäle pannan toinen puu. Sitä sitä miun mielestä sortoaijjaks sanottaan. Olhas sitä niitää, kyl on nähtynä kaikki. 
MP: Missä sitä semmosta aitoo käytettää? 
OJ:  Ka, siinä jotka eivät oo jären (=ihan) niinku pitämyksiin (‘viljelysten’) ympärillä, jotka ovat vähä käytännössä, niissä ne sitä käyttäät. Tuola Ilomantsissa on aijjan sortti (‘laji’) vähä toista, näkkyy. Tiällää kokkeilivat sitä sorttii (‘lajia’), van kyllä siihes seivästä mänöö paljo. Van kyllä se pitkääv voip kesteekiik. Ku se pistaita latjattaa ja kuvotaan, ku se riehto (‘seiväsväli’) sanottaa on viis - kuus korttellii (kämmenen pituutta) pitkä, ne panivat vielä sen piäle vaun. Siihen riehon välliin panttiin seipäät ristiin ku varakkaat (‘tukipuut kahtapuolta’). Siihe ku puu pantii serniekkoiv (‘siansorppien’) välliin vielä vihaksilla kiini, se seisoo ku pukki vaikka seipäät sai hapata siitä alta pois muan sisästä. No, ruostemua, sieltähä se ensih happannoo, seo semmone. 
MP: Kertokeepa tuo aijjan teko. Minkälaista aitoo tiälä on käytetty? 
OJ:  Pistaitoo, tavallaan, käytettiin. Sanotaan niin seivästellään ja kun pohja-aijat männööt suoraan, se seivästellään. Sittä pannaan alavihas tuohon nuin korkiile, toinen vihas nuin korkiile, ja sittähä se tulloo, ku se om miestä korkii, ylävihas. Ja varokas pittää panna eriksee. Se pit olla melekeen kolmkyynäräinen (kolme kyynärää pitkä eli 180 sm). Se pohjapuol latjattii eriksee ja sittä selekä kuletettiij jälestä, jotta ne yhtä luiskat tulloo. Heleppuu se on tehä. Mie paljo oon sitä tehny, kyllä mie sen ossoon. 
MP: Mitä puita siinä käytettään? 
OJ:  Jos on missä närettä, niin näreaijjasta ja -seivästä siinä pietää. Van meilä ol petäjee seipäättii. Mie ostinnii näreseipäitä monta tuhatta, van kun nyt ei tarvihe, ne jäi hylykyyn (=hylyksi). Sitä kun nuita aitoja on monta kilometrii. Ei ne oo poltettukkaa kaikki nuo aijjat. 
MP: Mites se pist’aijan teko alotettiin? 
OJ:  No, se lähtökolokasta (=lähtönurkasta) alotettaan. Lähtöpuolella aijjakset niät pannaan tasan... 
MP: Mikä se on tiälä päin se aukko, mistä peltoon männään? 
OJ:  Veräjä tähe portti.
MP: Miten se veräjä tehhään? 
OJ:  Ka, veräjässä on, sanotaan, siinä on puut. Ne auvvastaan ne puut ja sittä ne tuota, pannaan kiini. Onko juoksupuut tähe onko vihaksiin kansa veräjä tehty. Van nykyjään on portti, ja se on saranoila tehty. 
MP: Eihän sitä ennen ollut muuta kun pisteaitoo tiälä? 
OJ:  Ka, onhas sitä lap’aitoo, ku se tul vuan kesän olemaa. Ne panivat aijaksen pittuuven ja sittä vuan seipäät piähän lyötiin. Sitä lap’aijjaks sanottiin. Seol tasalleen lauttu (=ladottu).
 MP: Se ol helepompoo. 
OJ:  Ka, helepompoohas seol tehä. Ja huonompooha seol muutennii, tykkännännii. MP: Olko se joutusampoo tehhä? 
OJ:  Ka, enhäm mie sitä tiijjä. Onhan se vähä joutusampoo, va sitä enemmänhä siihep pittää seivästä lyyvvä. MP: Onko tiälä vielä mittää muita aitoja? 
OJ:  Ka, en mie häntä tiijjä. Van toisila taisha sitä ollas semmostakkii aitoo, jotta ne vuan löivät seipäät pystyyn rivviisä ja siinä ei muuta olluk kun ne seipäät. Van ei se elukka niistä männy huhtiin. 
MP: Jos puhuttas siitä, kun se kaski oli poltettu, mitä sille sen jäläkeen ihan ensimmäiseks tehtiin? Pitikö sitä puhistoo, sitä muata? 
OJ: Puhistooko? Ka, kekäleet kerätiin pois ja sittä risut vierron jäliltä, ne sittä poltettiin läjässä. Sittä otettiij ja kynnettiij ja sittä harattiin. Ja sittä ruis kun kylyvettii syyskesälä, tuas kynnettii. Haroja ei tunnettu. Nääkii toukoviljat, kaurat ja otrat, kaikki kynnettiin. Se ol uatrakylyvö, ei muuta. 
MP: Millanen se ol, se (uatra)? 
OJ:  Se ol samallainen kahvel’uatra ku muuttii. Suarapuut ja rauvat on sittä, sanotaan, pannat ja ojat. Ne on tuola laussa (=ladossa). 
MP: Onko siinä muita semmossii ossii? 
OJ:  Ossiiko? Vähä siinä on niitä ossii. Sarvikko, sanotaan, tehhään koivusta ja siihen ojat istutetaan, sanotaan, ja lapa on valamis. Suarapuut meilä on omatekoset, mie oon niitä myönyt. Tässä yhtenä kevväänä mie tein niitä kahet. Nyt eij joo muuta ku par näkkyy, ei ossoo ennee antoo. 
MP: Mistä puusta ne ojat ol? 
OJ:  Närreestä ne pittää olla. Se on sitkein puu. 
MP: Eikö koivu oo vahvempoo? OJ:  Ei koivusta oo, se mähhii (‘lahoaa’). Se eij joo mihinkää sorttiin niin käypänen kun näre. Ne pittää painoo (‘taivuttaa’), ne ojapuut. Niistä lyhheistä ojista mie en perusta (‘tykkää’). Jos on pitkät ojat ja hyvä hevonen, siinä on miehelä heleppo kulukii, varsinnii peltokynnössä. Siinä eijjooku piep pystyssäja astu ('kävele') jälestä.

Jatkuu.
Teksti kirj. nauhalta Aili Nupponen sekä selitykset suluissa.

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.





keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 1.

Mv. Oskari Mikonpoika Juvonen (1883-1969).

Oskari Juvonen (OJ) syntyi 13.9.1883 Tikkalan Perivaarassa Juvolan talossa. Hänen vanhempansa olivat Mikko Pekanpoika Juvonen ja Kaisa Liisa Matintytär Kauppinen. Oskari ei ollut käynyt edes kansakoulua toisin kuin nuoremmat sisarensa. Isänsä Mikko Juvosen kuoltua vuonna 1901 hän kertoi jääneensä ’yksinhuoltajaksi’ perheelleen, koska oli perheen ainoa mies. Oskarilla oli kymmenkunta lypsylehmää, pari hevosta, sikoja, vasikoita, lampaita ja kanoja. Oskarin aikana raivattiin kivistä peltoa noin 12 hehtaaria käsipelillä. Välillä hän ajoi myös rahtia. “Tiukala se on leipä syöty, van leivän kansa on eletty”. Oskari kuoli 1.3.1969. Sisaren tyttären poika Risto Jääskeläinen kävi Oskarin siunaamassa Tikkalassa haudan lepoon. Nykyisin Jääskeläinen tunnetaan paremmin metropoliitta Ambrosiuksena. Matti Punttila (MP) teki haastattelunauhoja kuuden tunnin ajan 27-28. 5. 1963. Nauhoitteet ovat Helsingin Yliopiston suomenkielen nauhoitearkistossa. Joitakin näitä tarinoista on kerrottu Hannele Forsbergin kokoomateoksessa Pohjois-Karjalan Murrenäytteitä Joensuu 1988, julkaisija on Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.


1.  KASKIVILJELYSTÄ, AIDOISTA, KYNNÖSTÄ JA KYLVÄMISESTÄ

     OJ: No, huhtimuat (‘kaskimaa’) joka vuos tuosta juhannuksesta lähtein hakattii. Kaskenhakkuu alako, kun lehti ol täysimmillää puussa. Ne (puut) kuajettii, kevväälä karsittii, sanotaaj, ja (kaski) vierrettiij ja kynnettii. Rukkiiks pantii ja naurista kasvatettii kansak. Ja nauriim perästä kauroo. Siitä ku ei tulek siitä tulemmuasta ku kaks viljoo, ruis ja kaura. Ja saloltaa (Liipistä) kylymi vielä tuosta rukkiin, sattu nii ohkaseks mänemää... 
     MP: Millanen mua se valittiin kaskimuaks? 
     OJ:  Ka, missä ne lehtipuut on tuota, ja olhan niissä petäjee meijännii salola. Ne ol hyvät, tuota, viertee, se palo melekee... Vähä pit kankii käyttee, van (piha-) opotassa tiälä pit olla...Joha miunnii pit palloo kyntee neljännellätoista (ikävuodella). 
     MP: Mitä sille kaskimuale tehtiin ensimmäiseks, kun se oli valittu se kaskimua?        OJ:  Ka, ei muuta kuha se otettii ja hakattii: Kassaravesat löi kassaramies poikkeen ja paksummat puut löi kirvesmies poikkeen. Ja siihen aikaan kerppuu taitettiin elukoile. Lehet, tuota, melekeen parraasta piästä otettiin talaveks vihkole ja, tuota, kuivattiin. Sillon ol heinee urkon (‘kauhean’) vähä. Sitä eij ollut kolomatta - neljättä ossoo mitä nykysi - meilä eikä muilaa kansak. 
     MP: Kevääläkö se (kaski) hakattii? 
     OJ:  Ka, se hakattii täyvessä lehessä. Siinä juhanuksesta piätty usseinnii se kasken hakkuu, sillohaj oj jo lehti täysimmillää kasvussa, ja nuorta.  Ja elukka ku se nuorena taitettuu on, syöp sen mielellää  ja ravintoarvo siinä onniih hyvä. Sehä peltoheinee vastovvaa syöttäissä. Ja lehtii riipivät raijjosta ja huavosta ja niitä kuivattiin tuas ja niistä hauvetta tehtii...Semmosta se ol sen ajan elämä, se ol isotöistä kaikinpuolin. Se ol talavela niin ku kesällää. 
     MP: Koska se sitten poltettii, se kaski? 
    OJ:  Tulevana kesänä, näinnikkää kevätpouvila. 
    MP: Se oli kuivoo? 
    OJ:  Nii, kuivoo. Paksummat puut otettii aitoin (=aitoihin) ja jäihän niitä aina, tuota, polttookkii. Ja sittä ne risula vierrettii ja poltettii, jotta mua mustu ja tuhka jäi. Tuhkaha on niät kalainetta (‘kalia’) muale.
     MP: Ei sitä muata ennen polttamista mitenkää ympäröity? 
    OJ:  Ympäröitykö? Ajo ne pahimmile paikole hevosela ja uatrala tulvakoja ympärriisee (=ympäriinsä). Siinä kaks ja kolome vakkuu ajovat jotta tuore (mua) kiänty - jotta tul ei siitä yl mäne. Ja pahossa paikossa, tuota, jotta havukossa tuulen alta sytytettii vastatul, ei sitä tuulen piältä pantu. Sitä ensin ympäryksii kahottii jotta ei mehtään tul karkoo... 
     MP: Ei sitä semmosta sattuna, jotta ois (männyt mehtään)?
    OJ:  Ei sitä tiälä männyt mehtään. 
    MP: Mitä niitä ol niitä asseita sielä mitkä polttivat kaskii? 
    OJ:  Ka, eihän niilä mitä asseita ollu. Tultikkulouta ja sittä, tuota, tuoreen koivun hakkasivat, jos tul missä rupes yl mänemää, sillä vastasivat, jotta se tul ei yl männyt. Ei sielä ollut ruiskuja. Lappii (=lapio) joskus ol, tuota. Kuokkii eij ollut, tuota, siihen aikaan, mie en nähnyt. Ne ilimesty vasta miun aikamiessä ollessan. Ja samoten nää vältit ja hankmot ja kaikki. Eihäm meilä ollut isän elosollessa ku sorppauatra. Sittä mie ostin vältin, yhehhevosev vältin ja sillä ajon. Ja sittä pit ostooj jo kympivvältti, silleimmii aloja niilä työnneltii. Ja hyvä on kyntee kansak. Ja hankmoloita mie ostin jo kaksii, on hankmot ja sampot ja kaikki. Nyt mua lähtöö, tuota, hienooks kuv vua kivvii vällii soppiit, tuota, kyllä ne lähtöö. Nyt on tää huusholli (‘talous’) helepottana - raktorpellii jos piäsöökii, tuota, sehä onniih hyvih heleppo, ja joutui(sa). Ja semmoseks pitäs suaha, muute ei kannata. Siinä työkulut tulloo nii isoks. 
     MP: Olko sielä kaskimuala vettä? 
     OJ:  Vettäkö? Eihäs sitä kaskimuala oo vettä. Ei se niim märkee oo millonkaa.            MP: Semmosta sammutusvettä? 
     OJ: Ka, meiläpä siinä ol, jotta lammit tuonnii salopalstan kahesta kohti katkoo, jotta oisha sitä suanu, van (=vaan, mutta) ei myö tarvittu millonkaa. Sitä kum Mässänlammin rannasta on, tuota, huhtaruateita, ei myö tarvittu millonkaa. Meil on enin osa - siinä on tuossaa Välkankaala 40 hehtaarin ala sitä kangasta. Siinä eij joo yhtää huhtimuata kuh hyvi pikkunen ala, jossa eij joo ruajettu. Ja siinä hyvä puusto on piälä, ja tukkimehtä onnii jo. Seo siinä 70 vuuven hujakoile jo ollu. Ruajannin perästä se hyvin ottaa siemenen, se ottaa hyväst ku jo on...Ei niitä siementee tarvihek kuj jo nousoo, ja se nousookiik sakkiina. Sittä ku se männöö jo vauraammaks (‘isommaksi’) sitä pittää harvennella. Lehtipuita lyyvvään vua muahan happanemmaa. Seo koivut niis sakkiina, jotta mies ei tahok piästä kulukemmaa läpi. On siitä ruajannista (‘kaskenpoltosta’) se etu.  Ja koivu sikijää, enemmän ruajealale ottaa. Seo paha muutes se puulaji etistee (=edistää)... 
     MP: Miten sitä vierrettää sitä kaskii? 
     OJ: Vierrettäänkö? Ka, ei muuta ku puut pantiir rovijooj ja sittä ne sytytettiij ja sittä kangila sitä työnnettii. Ku se alaltaan poltti, sitä tyrkättii vähä etemmäs. Sillä keinon. 
    MP: Miks niitä sanottii niitä palamattommii paikkoja? 
    OJ:  Tieroks. Va eihän niitä paljo niitä tieroja heitetty, kyllä ne melekeen tarkkaap poltettii.Sittä ku ol palana, niättii, ne pienet kalikat kerättiin niile tierole ja niilä sittä poltettii ne valakiit kohat. Sillä keinon (tavalla) tehtii.

Jatkuu...
Tekstin kirjoitti nauhalta: Aili Nupponen

Lähde: Havutar hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.



sunnuntai 25. joulukuuta 2016

♥ Joulurauhaa! ♥

YouTube. Arja Koriseva ja Jouni Somero: Varpunen jouluaamuna.

Joulurauhaa kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo! 

♥ ♥ ♥

torstai 8. joulukuuta 2016

KARJALAISET LAUKKUKAUPPIAAT, KAUPPASAKSAT JA KARJAPARTSIKAT 2.

Jatkuu...

Kulkukauppias Aleksei Bogdanoffin perhe, joka asui Jouko Kannusmäen paikalla 1900-luvun alussa.

‘Lihassikat’ olivat teuraseläinten kauppiaita. Kesällä eläimet vietiin Joensuuhun, Sortavalaan tai muualle. Ostaja arvioi teuraan painon, jonka mukaan hän maksoi eläimestä. Tavallisesti tämä arvio oli myyjälle hyvin epäedullinen. Harvan talollisen silmä oli niin tarkka, että hän osasi päätellä oikein eläimen teuraspainon. Onkamolainen Janne Hirvonen vei kesällä teuraat elävinä Suojärvelle, talvella hän teurasti kotonaan ja kuljetti lihat rautateitse määränpäähän. Hirvonen osti myös eläinten nahkoja ja myi ne Joensuuhun (Lampio 1993). Jatkosodan jälkeen kiertelivät veljekset Erkki ja Veikko Korhonen Hernevaaralta ostamassa urakalla teuraita. He kuljettivat eläimet teurastamoon kuorma-autolla. Rääkkylän Elias Vartiainen osti myös vuosikymmeniä 1900-luvun loppupuolella teuraita. Kyläkauppiaat ovat välittäneet luonnontuotteita. He ostivat poimijoilta marjoja, lihaa ja voita. He myivät viljelijöille maatalouskoneita. Oli myös kierteleviä konemyyjiä. Myöhemmin rupesivat osuuskaupat toimittamaan kaikenlaisia maatalouskoneita ja tarvikkeita.  Ompelukoneitakin myytiin kiertävien kauppiaiden välityksellä (Kuronen 1978).

Loppu.

Koonnut: Aili Nupponen 

Lähteet: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004





keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Karjalaiset laukkukauppiaat, kauppasaksat ja karjapartsikat 1.

Kiertävä kulkukauppias Juho Jaakkonen Perivaaran Kurolassa.


Entisaikaan kulki ympäri maata jalkaisin kiertäviä laukkukauppiaita, joilla oli monta nimeä. Heitä kutsuttiin kulkukauppiaiksi, rättiläisiksi, ’laukkuryssiksi’, rinkelikauppiaiksi tai harjulaisiksi. Osa heistä kulki hevosella, mm. rättiläiset ja rinkelikauppiaat, toiset olivat jalankulkijoita. 1900-luvun alkupuolella Suomessa kierteli runsaasti Vienan-Karjalasta kotoisin olevia miehiä, mutta Suomen ja Venäjän rajan sulkeuduttua he hävisivät maisemista. Heitä kierteli vuonna 1907 laskujen mukaan lähes tuhat henkeä laukkurin ammatissa Suomen ja Ruotsin puolella (Pöllä 1991). Karjalan kannakselaisia sen sijaan jäi asumaan vakinaisesti Suomeen (Kuronen 1978). Laukkukauppiaat olivat uskonnoltaan ortodokseja. Heillä oli vakituiset yöpymis- ja kokoontumispaikkansa, joissa he viettivät omat juhlansa. Kun rakennettuja teitä ei ollut, olivat vesitiet tärkeitä kulkuväyliä (Naakka-Korhonen - Keynäs 1988).

Laukkureita on kuvattu arvokkaiksi, puheliaiksi ja iloluonteisiksi miehiksi. Hyvää käytöstä tarvittiin jo sen takia, että kulkukauppiaat joutuivat yöpymään vieraiden ihmisten luona. Heitä pidettiin ”naisten naurattajina”, sillä he puhuivat naisille kaksimielisiä puheita ja sutkauksia. Useilla laukkureilla oli myös haukkumanimiä. Lisäksi heillä sanotaan olleen lääkintätietoutta, olihan heillä myynnissä monia lääkinnässä käytettäviä aineita (Naakka-Korhonen - Keynäs 1988). Tikkalassa asunut ja ”purlakkana” ja tietäjänä toiminut Pekka Eronen oli mies, joka osasi monet taiat ja loitsut. Lisää loitsuja ja taikoja hän oppi kierrellessään ympäri pitäjiä (Piela 1989). Eronen kertoi oppineensa taikoja ja loitsuja 13 eri henkilöltä. ”Kantväriä” sanottiin yleislääkkeeksi. Se oli kiinteää ainetta, ja sitä myytiin pikkupalasina. Viinaan sekoitettuna se oli erinomaista mm. särkyihin ja kolotuksiin, kertovat Naakka-Korhonen ja Keynäs. Ketunmyrkkyä sanottiin taas ”vanhaksi mieheksi”. Se oli kovaa myrkkyä, arsenikkia.

Kauppa-artikkelit

Tavallisesti laukkurit olivat tervetulleita taloon, sillä he toivat tarpeellisia tavaroita ja vaihtelua talon elämään. Kaupatkin olivat kaukana, tosin Joensuuhun ja Sortavalaan voitiin jo 1800-luvun lopulla matkustaa junalla ostosmatkoille ja markkinoihin. Laukkukauppiaat myivät kankaita, valmiita huiveja, esiliinoja ja muita vaatteita. Rättiläiset eli rytkyläiset myivät astioita, savikukkoja. Oli myös pelkkiä rihkamakauppiaita, harjulaisia eli harjaryssiä, joilta sai ostaa nappeja ja neppareita, kaikenlaista ompelussa tarvittavaa tavaraa. Heillä oli mukana useasta eri osasta koottu puuarkku. Heille kelpasi vaihtotavarana jouhet ja harjakset (Kuronen 1980). Kulkukauppiaat myivät myös suuria n.10 litran saviruukkuja, joita käytettiin vehnästaikinan tekemiseen. Riihiahon Iida Nupponen oli saanut sellaisen häälahjaksi syksyllä 1910. Oskari Juvonen kertoi, että Riihiahossa Jouko Kannusmäen paikalla asui 1900-luvun alkupuolella Aleksei Bogdanoff, joka oli harjoittanut mm. vuotakauppaa. Repolalainen Juho Jaakkonen (Jakovleff) kierteli Tohmajärvellä ja Tikkalassa kulkukauppiaana hevospelillä. Hän nai Perivaaran Kurosen Hilja-tyttären ja perusti sittemmin kiinteän kaupan Kiihtelysvaaran Viesimoon. Talvisaikaan Jaakkonen kierteli hevosensa kanssa kauppamatkoilla Ilomantsissa, Korpiselässä ja Suojärvellä saakka (Naakka-Korhonen ja Keynäs 1988). Simo Jekkonen oli rukajärveläinen kauppamies, joka päätyi Tohmajärvelle Saarioon kyläkauppiaaksi vuonna 1932. Hän harjoitti tämän ohella myös kulkukauppaa hevospelillä. Juho Karpoff oli Tohmajärvellä hyvin tunnetun kauppias Veera Tiilikaisen isäpuoli. Hänkin perusti Tohmajärven Kemieen kiinteän myymälän 1933 (Kuronen 1978). Monet joensuulaiset kauppiassuvut ovat alkuperältään karjalaista sukujuurta: Ipatoff, Tarma, Saharoff (Saharinen) ja Pänttönen, kertoo tutkija Kuronen. Näiltä heimolaisiltaan kävivät varsinaiset kulkukauppiaat hankkimassa tarvitsemiaan tuotteita.

‘Kauppasaksat’ ja ‘hevospartsikat’

Karjan ja luontaistuotteiden kauppiaita kierteli joka pitäjässä. Useimmiten he tulivat muualta, mutta oli myös oman paikkakunnan miehiä. Voita säästettiin myytäväksi tukkureille Joensuuhun, Viipuriin ja Sortavalaan. Entisaikaan lehmät lypsivät vain kesällä. Tuupovaaralaisen Maksima Toroskaisen asiamiehinä toimivat tikkalalaiset Taneli Ihalainen ja Martti Simonen, jotka ostivat nahkoja, lintuja ja voita (Saloheimo 1980). Hevos- ja karjapartsikat ostivat kylistä ennen markkinoita karjaa ja hevosia. Lehmänkerääjiä sanottiin karjapartsikoiksi. He ostivat ja myivät elo-omalehmiä. Tikkalassa toimi tässä ammatissa maanviljelijä Väinö Hassinen. Myös Viljo Korhonen toimi eloeläinten välittäjänä ainakin 1960luvun lopulla. Hän osti teuraseläimiä myös Karjakunnalle.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kontkasten sukukirjan työryhmän jäsenenä

Aili Nupponen, kirjoittaja.

Jouduin kutsuttuna mukaan kirjatyöryhmään vuonna 2006. Alkuperäinen työryhmä oli aloittanut toimintansa jo vuonna 2004. Laajennettuun työryhmään kuuluivat: Ulla Jolkkonen, Erja Karvinen, Juhani Kontkanen, Voitto Kontkanen, Aili Nupponen ja Irma Tuulio.

Sukua tutki palkattuna työntekijänä HuK Tuula Kiiski, hän on erikoistunut tutkimaan ortodoksisukuja. Muita tutkijoita olivat professori Veijo Saloheimo, FT Jukka Kokkonen, FT Jukka Partanen ja TM Minna Koistinen.

Sukukirjan alkuunsaattaminen oli nihkeää. Suvun jäseniä velvoitettiin etsimään tietoja ja tekemään kirjoituksia omasta sukuhaarastaan. Lisäksi perustettiin ns. agenttiverkosto, johon minäkin jouduin. Keräsin tietoja kolmesta sukuhaarasta, joista kaksi oli isovanhempieni sukuhaaroja. Äitini Niina Pulkkisen (o.s. Kontkanen) molemmat vanhemmat olivat Kontkasia, eri linjaa tosin.

Aika vierähtikin reippaasti sukutietojen kanssa. Onneksi useat sukulaiseni ottivat minuun yhteyttä sähköpostin tai kirjeen välityksellä. Löysin pikkuserkkuja melkoisen joukon. Ukkini Simo Kontkasen sukulinjasta ei sukuseuralla ollut ennen kerättyjä tietoja, joten Tohmajärven sukuhaara jäi paljolti minun työni varaan.

Lähetin sukulaisilleni kirjepostia, joista moniin ei vastattu. Näille serkuilleni lähetin jopa kaksikin kirjettä, tuloksetta. Muuan sukuhaara ilmoitti, että heitä on niin monta (11 lasta jälkeläisineen), etteivät he jaksa / kehtaa ruveta sukutietojen keruuseen. Heistä useat asuvat Saksassa.

Kirjoitin sukutarinan ukkini, Simo Matinpoika Kontkasen (1882-1946) suvusta, niin pitkälle kuin tietoja löysin. Samoin tein myös äidinäitini, Eliisa (Elli) Simontytär Kontkasen (1894-1977) suvulle. Tästä sukuhaarasta löytyi myös kirjoittaja, Aleksanteri Kontkasen tytär, Eeva Riitta Kontkanen (s.1931) sekä Jaana Kontkanen. He ovat joensuulaista kauppiassukua, joiden luona pikkutyttönä äidin kanssa kävin kaupunkimatkalla. Väinö ja Aleksanteri Kontkasella oli herrain vaatetusliike Koski- ja Torikadun kulmassa nykyisen Carelikumin paikalla.

Myös Rääkkylän sukuhaaran tietoja lupauduin kokoamaan, mutta kirjoittamaan siitä en enää ruvennut, saadut tiedot olivat siksi puuteellisia. Janne ja Hilma Kontkasen ja lähisuvun elämäntarinan kirjoitti suvun jäsen, Vieno Niemelä.

Sain myös pyynnön kirjoittaa aiheesta Miten minusta tuli runoilija. Viimeisin, muuta ei vähäisin kirjoitustehtäväni oli tehdä sukujuttu Huokkolasta, isosta tilasta Liperin Viinijärvellä. Ilman Ulla Jolkkosen apua en olisi tehtävästä selvitynyt; koskaan aikaisemmin en ollut taloon jalallanikaan astunut. Lämmin kiitos Ullalle kaikesta tiedosta ja avusta! Kaksi kertaa kävin Huokkolassa, nykyisessä Korholassa tekemässä haastatteluja ja lainaamassa sukukirjaan kuvia. Toisella käynnillä palautin lainaamani kuvat. Kuvat skannasi ja käsitteli Silja Nupponen ammattitaidolla.

Työryhmän kokouksia pidimme pääasiassa Juhani ja Leila Kontkasen huvilalla, Kesämaassa Kuoringan rannalla. Eräästä siellä toukokuussa 2008 pidetystä kokouksesta minulla on kuvia.

Leilalla ja Juhanilla oli mahtavat tarjoilut, sekä ruokaa että kahvia saimme usein. Kiitokseni näistä vielä kerran isäntäväellemme!


Kirjasuunnitelmia tehtiin ahkerasti, ja tavoitteet olivat kunnianhimoiset. Komea sukukirja oli saatava aikaan sekä teoksen ulkonäön että sisällön puolesta. Ja loppujen lopuksi komea kirja siitä tulikin.

Kirjan ilmestyminen siirtyi kahdella vuodella. Alunperin kirjan piti olla valmis jo vuonna 2009, mutta sitä se ei ollut. Sukututkimus edistyi palkatun työntekijän osalta liian hitaasti, ja siksi sukukirjan julkaisu lykkääntyi. Työmäärä oli liian suuri, materiaalia oli paljon, eikä suuresta aineistosta kirjoittaminen kirjoittaminen käy hetkessä. Suuren työn teki seuran pj. Juhani Kontkanen, kirjoittaessaan Laikanlahden sukuhaaran osuuden.

Myös arkistonhoitaja Erja Karvisen osuus oli suuri. Hänen tehtävänsä oli koota ja järjestää sukutaulut sukulinjoittain, joita jäi kuusi kappaletta kirjaan. Kaikkia sukuhaaroja emme onnistuneet yhdistämään yhden esi-isän alle. Kaipasimme sukututkija Kiisken apua tähän tehtävään.


Sukuseuran pj. Juhani Kontkanen piti luetteloa aineistosta, ja sen sekä suunnitelman pohjalta laati kirjan arkistoluetteloa. Viimeinen versio on minulla tallessa marraskuulta 2009, jossa monessa kohtaa luki ”ei ole vielä” ja tekijän nimi. Mutta kyllä siellä jo monta tehtyä ja luovutettua juttua olikin, samoin kuvia.

Pahin pettymys oli, että teoksen toimittajaksi valittu henkilö petti lupauksensa, ja sukuseuralle tuli tulenpalava kiire etsiä uusi toimittaja. Onneksi Juhani Kontkanen ja Erja Karvinen löysivät FT Jukka Partasen toimistoineen apuun. He kirjoittivat tietokoneelle suuren määrän tekstejä konekirjoitusliuskoista ja muista lähteistä. Ulla Jolkkosen monet kirjoitukset olivat näiden joukossa. Ilman Jukka Partasen apua sukukirjamme, Kontkaset, arjen karjalaiset, ei olisi ilmestynyt keväällä 2011. Ihanat kiitokseni hänelle ja hänen apulaisilleen.

Riitta Sulkamo taittoi upeasti kirjan, kiitokset hänelle!

Suurkiitokset myös Kontkasten sukuseuralle ja teille hyvät jäsenet! Te teitte mahdolliseksi sukukirjamme valmistumisen.

Kontkasten sukukirjaa kelpaa selailla ja lukea. Siinä on mahtavat 720 sivua!
Tästä on hyvä jatkaa...


Teksti: Aili Nupponen

Liitteeksi kuva 8510. Sukukirjatyöryhmä Kesämaassa 3.5. 2008. Kuvaaja: Aili Nupponen