lauantai 20. toukokuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 4.

Jatkuu...

Oskarin sisar, Miina Juvonen (1880-1967) 1900 luvun alussa.


MP: Eikö ne piikit katkennu tiälä? 
OJ:  Ka, minkäs tähe ne ei katkee. Sittähä se kiännettii alassuin (‘ylösalaisin’) ja tasattii, jotta seol tasane joka paikka. Monta harrooha sitä miekii tein, tuota. 
MP: Millaset siinä ol ne ojat? 
OJ:  Ahjot (‘pannat’) tehttii vihasta, tuota. Taappäin saverikot (aisan päissä olevat kiinnikkeet) ja sittä etupuolella harasta tuas pistettiin lautoin läp pystyy, jotta se ei kiänny muassa sen enempee ku tavallisesti...Uuvvesta ne ol kaikki, koivusta tehty. Ja koivuset ahjot. 
MP: Luajittiinko sitä semmosta harroo tuola kaskimuala? 
OJ:   Kaskimualahan niitä käyettiin ja pellola kansa siihen aikaa. Ja vielä nykyjäännii on puuharoja, vielä peltojjaan harovaat tuota, viimessii turpeita ja heinäjjuurii. Van nykyjjään näkkyyt piikilä tekevän. Eivät kehtoo nijjuu (=nijoa). 
MP: Onko sitä harroo käytetty siihennii jotta (sillä) ois sotkettu ne jyvät muahan? 
OJ:  Kyllä. Van tällä puuharala se männöö (siemen) vähä liijjan matalaa. Sitä pittää olla rautavehkeet. 
MP: Onko tiälä kivisillä maila tehty semmosta jotta ois lampaila sotketettu (vilja maahan), ajettu sinne lammaslauma kaskimuale kun on kylyvetty? 
OJ:  Eee, en mie sitä semmosta nähny, ei meilä ollut ainakkaa lampaita. 
MP: Oliko se kaskiruis ihan tavallista ruista? 
OJ:  Tavallista ruista, tavallista vuosruista (kylvetään edellisenä kesänä). 
MP: Siitä yks sato vuan otettiin? 
OJ:  Yks suur sato, yks ruista, toinen kauroo, sillä ei ollu lupa enempee muata ruakata. 
MP: Se ol tavallista kauroo? 
OJ:  Tavallista kauroo. Se toisinnaan ku sattukkii hyvä kauravuos, se antokkii kauroo kovasti. Se anto jyvvee. 
MP: Sitten ku se sato ol otettu, mitä sillä muala tehtiin? 
OJ:  Ka, ei muuta ku (se) jäi sittä, sanottaan, karjanmuaks ja sittä se otti puuntaimet. Siinä kum mehtee ol ympärillä, voi kun se tasasee ottaa taimet. Ne karjanmuat, ku huhtii ruajettiin , ne ol aika hyvät. Lehmä lypsi hyvästi. 
MP: Minkähän tautta ne ei antana enempee ottoo? 
OJ:  Ka, ne kahtoot, jotta ne muan ruakkovvaa (=raaistaa). Sitä jos vuan rupes usseempii viljoja ottammaa - jos ne sen tokahtivat (‘huomasivat’) - siitä sakon sai. Se ol semmosta. 
MP: Ei siitä peltoo tehty koskaan? 
OJ:  Ka, eihän se, jos eij ollut pihaseuvussa. Se kun pelloks tehtiin, sittä ei poltettu. Ohan sitä meillää tehty uuvvispeltoja aika paljo. Ei sitä poltettu. Näinnikkää ku kevväälä otettiip paksummat puut poikkee ja syksylä risut kerättii ja kynnettii tulevaks kesäks valamiiks. MP: Onko tiälä naurista kynnetty kaskimuahan?
 OJ:  Kylyvettiihäs sitä ennen, ja viljeltii. Sitä ol melekeen eläjä ku eläjä (‘jokaisella’). Seol lehmäle hyvvee. 
MP: Eikö ne o pienii ne nauriin siemenet? 
OJ:  Ka, pieniihän ne. 
MP: Miten ne kylyvettiin? 
OJ:  Ne panttii sylykemällä. Ei niitä kylyvetty, sylykemällä ne panttiin. Tehtiin tuohilippi ja siitä aina kielellään otti tuota sanotaaj, ja sylyki, tuota. Minnää tein jo, tuota veikkonen, keskenkasvusena ollessa. Nauriit muuten kasvaa aika hyvästi. 
MP: Siitä pittää tulla niin harvoo? 
OJ:  Harvoo, ja ei sitä hyvin tihhiiks ossoo kylyveekkää. Männööhä siinä toisinnaa jotta tulloo tihhii(kii), van ei läppeesä (‘kauttaaltaan’). Sillon siitä pienempee (nauriita) tulloo. On niitä meiläkkii tuola opotassa nauriskuoppii. Kun niitä nauriita läjjää luotiin, sinne kuoppa kaivettiin. Talavela sittä veittiin poikkeen. Ei niitä kesälä veitty pihhaan.——
MP: Otettiinko niistä naurishuuhista usseempii sattoi? 
OJ:  Usseempiiko satoja? Ei yheltä alalta. Aina ol veres (‘uusi’) ala. Kyllä siitä kauroo otettiin. 
MP: Nauris ol yksvuotinen? 
OJ:  Yksvuotinen. Van kaura otettiin. Ja kauroo ottihan ne tuota, pätevämmiltä (‘paremmilta’) alolta kaks - kolomekkii sattoo miun muistin aikaa. Ja sittä aho kasvoha se heinee. Miunnii muistin aikaa sitä ol hyviv vähä niitä nurmiloita (‘nurmia’). Ja niitä ku ensinkää ei ruajjettu. Heinä ol heikkoo sillo, miun pentuna ollessa. 
MP: Pitikö se joka vuos sillon uus kaski (tehä)? 
OJ:  Ka, joka vuos, mittee sitä ois syöty? Pellot ol pienet, ja perunanviljelys ol miun pienenä ollessa heikonpuoleista. Ja sittä kun (perunanviljelys laajeni) luajen, sittä luajen isoks. Sitä nelin viisinsaan hehon (=hehtolitroin) talloin tul sitä perunoo. Siihen aikaan ennen vanhaan jos 30 korvoo tul perunoo talloonnii, seol olevinnaa jo paljo. Eihän ne nykysir riitä ies (‘edes’) siemenperunoiks. 
MP: Sitä män ennen tuota mehtee paljo? 
OJ:  Ka, mänhäs sitä, van ei sillä puula mittää suatu. Ei korkeintaan (‘kerrassaan’) mittää. 
MP: Kauanko se kesti ennen ku siihem muahan kasvo uus mehtä? 
OJ:  Ka, se nyt on sanottaa, eihän se taimisto pitkääv viipynä, van sanottaaj jotta se seihtemänkymmentä vuotta se viep, kus siinä oj jo tukkimehtä hyvvee. Se verestyy (‘uudistuu’) hyvin. 
MP: Ja hyvä ruakata (?) pitemmälle. 
OJ:  Ka, en tiijjä, van mie oon kahtona, jotta ne ruajannin jälet parraiten puuta kasvaa. Tää ruatamaton...meilä on kummastakkii, jotta mie tiijjän. 
MP: Onko teilä semmossii kaskii vielä olluna, jotta työ ootta polttana kaskii ja nyt om mehtee? 
OJ:  Onha niitä tuossa pihaopotassa....Siinä ol lepikko sejassa (‘seassa’)...

Loppu.


Mikko Maurinpoika Nupponen Juvolan pihamaalla kesällä 1965.

Tekstin kirj. Aili Nupponen O.J:n haastattelunauhoilta.
Lähde: Havutar hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.

Toivotan lukijoilleni hyvää viikonloppua! Tulkoon pian kesä...♥
                              Terveisin Aili-mummo






torstai 6. huhtikuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 3.

Jatkuu...

Juvolan vanhan talon etelänpuolipäässä asuttiin vielä kesällä 1962.

MP: Että oo pihlajasta tehny nuita ojjii?
OJ:  Eee. 
MP: Se on hijasta hommoo se palon kyntäminen. 
OJ:  Kyllä se tuola salola männöö kivettömällä muala. Van tiälä pellossa ei tahok kymmentä aarii päivään suahak kivikkomuala ja kannokossa. 
MP: Männöökö se sinne juuriin alle? 
OJ:  Männööhäs se. Palonkynnössä uatra pietääh hyvij jyrkkään, peltokynnössä luiskaan (‘viistoon’). Jos on luiska uatra, palossa et piäse minnekkää, se on kiven ja kannon alla myötääsä... Niisson omat kontisa tuota, kaikki. 
MP: Sitä kylyvettii se ruis siihen? 
OJ:  Niin tehtiin. Rukkiinpanoaika kun tul tuota, niin kylyvettiin ruista ja kynnettiin, se vaule heitettiin kasvammaan, ei sitä harattu ennee. Ja ruis kun leikattiin sitten se (maa) silustettiin tuas kaurale syksylä valamiiks, ja tulevana kevväänä tuas kaurale kynnettiin. Kyntämällä sillon pantiin kaikki, harala ei (mitään). 
MP: Saiko siitä hyvännii saun (=sadon) siitä semmosesta kaskesta?
OJ:  Toisinnaan sai aika hyvännii saun van toisinnaan tul aika huono. Seun mitenkä sattu. 
MP: Se ol vahvoo muata? 
OJ:  Pittäähän sen ollakkii. Van usseimmij jos vuos ol hyvä ja kevät ol hyvä ja se (vilja) hyvästi talavehti tuota, niin se anto tuota, viljoo. Van jotta se tulenmua - tääkii ruis - kasvaa tuota, sanotaa se leipä ei tule niin valakiita kun peltoviljasta. Mikä kumma siinä lienöö? 
MP: Käsinkö se ruis kylyvettiin? 
OJ:  Käsin. 
MP: Yheläkö vai kahela käilä? 
OJ:  Seun kuka millää. Eihän ne kahela käilä (kylvä) kun nuo muanviljelyskoulun käyneet, niit on vähä, jotka kylyväät kahela (kädellä). Van suap sen yhellää. Miekii kylyvän yhelä. Tuo Yrjö Nousiinen, se näkkyy kahela käilä kylyvävän, tuo joka on Kostamossa. 
MP: Oliko niitä ennen vanhaan niitä semmossii merkkejä joista tiijjettiin, jotta onko nyt kylyvöaika? OJ:  No, kyllähän ne vanhat miehet merkkissii, ja toiset miehet merkkissii päivälleen. Matkalammin Karvonen, Ukko-Karvonen, kevväälä se on yllään noussu ja virkkana: “Hei, pojat! Ylös töihi, tänäpänä on otrankylyvö!” - Niilä ol merkit. 
MP: Mitähän niilä lie ollut (merkkejä)? 
OJ:  Mie en tiijjä, mitä lie ollut. Van sillon ol aina kasvana, ei se ollu pommiin (‘hukkaan’) männyt. MP: Kahtokohan ne mittää nuista kuunajosta? 
OJ:  En mie tiijjä niitä. Mie en ymmärrä sen piäle. 
MP: Millanen se ol se astii mistä kylyvettiin? 
OJ:  Vakka. Se kaulaan pantiin kannatin ja sen kannattimen piäle vakka. Niihän ne miullaa on, ihas samat vehkeet. 
MP: Olko se puusta (se vakka)? 
OJ:  Eee. Tuohesta on vakka. Se kannatin, sanotaan, olko vinnarremmi (‘nahkaremmi’) tähe mikä lankanen. Lankanen on pehmeempi olokapäile ja kaikile. Sillä sitä kylyvettiin. 
MP: Millä sitä suatiin eteinen, jotta jyvät ei tulleet kahesti sammaan paikkaan? 
OJ:  Näkkööhän sen immeinen. Sehän tulloo veikkonen, nii tasanen kylyvämine oppinneela. Ja siihev vällee oppii. Meillää nyt tuo poika - kolomatta vuotta on aikoo kun mie opin annon. Mie tuossa pihasuola kauroo kylyvin, yhen kapaleen (‘saran’) heitin kylyvämätä, sanon jotta männöö ne jyvät muahan siulakkii. Se sano jotta ei miula tule niin hyvä. Sanon jotta otahan tuo vakka. Ja niin hyvän kylyvön tek. Ens kertoja ku viskas se  ei männy ku haran keskele. Mie sanon jotta suap sen tasasennii. Siitä lähtein se on kylyvänä... 
MP: Mitä siinä tuota, pittää olla? 
OJ:  Siinäkö? Ei siinä ku jyvvee otetaak kopra (‘käsi’) täyteen ja sittä viskattaan jotta ne ei mäne yhteel läjjää, ne pittää hajotak kaikki (jyvät). Siitä männöö sormiil lomitekkii tok osa. Siitä kolomelta viskuukerralta suap sikkaimen. Siinä suap olla aika levvee sikkain. Kahelta viskuukerralta on liijjan kappee, se hijastaa. 
MP: Mikä se sikkain on? 
OJ:  Sikkain on, sanotaan, siinä 3,5 , sanotaan tuossa 4 metrii levvee (‘kylvöala’). Sitä sanotaan sikkaimeks. Se kylyvettään niil levveks. Kolomelta viskuukerralta suapha (=saahan) sen neljää metrii levveen. Nää, jotka kahela käilä kylyvää, niilä pittää olla kappee sikkain: Ne kylyvää niät toisen puolen toisela käilä, toisen toisela. Ei se eisty sen enempee sillääk keinon (‘tavalla’). MP: Ei siinä mittää merkkilöitä käytetty, semmossii keppilöitä? 
OJ:  Siinä kylyväissä? Pittäähän se tuossa rukkiissa ja otrassa (olla). Ennen pellossa ajettiin uatrala sikkaimet hevosela jären. Sittä siihen vako jäi, seol hyvih heleppo. Ja sittä tuola huhtimuala pistivät juuren ja vesan pystyyn pitkän matkan piähän. Se vuan sitä kohti kylyvettiin. Tään kauran nökköö melekein iliman mittää, se on niil loistava jyvä. Ja heinässiemenen mie oon kylyvänä iliman sikkainta, sen arvovvaa. 
MP: Onko tiälä semmosta kakkuharroo käytetty?
OJ:  Olhas se närrestä tehty (risuhara), ei muuta. 
MP: Millanen se ol? 
OJ:  No, se otettiis semmonen oksikas kuus. Se kuus valittii jotta pit olla vähä niin kun rivissää siinä (ne oksat), ja se kuajettii. Ja siitä se poikki panttiin ne haral lauvat. Siitä sittä se halastii (=halkaistiin) ja siitä suatiin kaks lautoo. Siitä tehtiis se hara...ja sel latjattii (‘asetettiin’). Se kahottii latjatessa jotta ne mänis niin ku yhtä sakkiiks ne piit tuota, jotta ei yhtä autijjoo kohtoo jiä mihinkää. Ja sittä otettiij ja nijottii, sanotaan, alle pantiin toista tuumoo paksu näre (‘kuusi’) tähe koivu. Ja siihe pantura (‘paksunnos’) piähä heitettii niin ku juur muasta, ja se kahtapuolta alle pantii. Mie en kehannu pannoja (‘pantoja’) panna, toiset joka toise lauvan taakse tekivät. Van mie otin pitkä koivu ja sen alle panin ja sillä kierrin. Ja seul joutusampi tehä, ja se kesti. 
MP: Mites semmonen kesti? 
OJ:  Jos se ei kuivana vua, niis sillä sai ajjoo useemma vuuvven. Se pit lijottoo aina tuota, välilä:  (se pit) viijjä lampiil likkoo tähe mutahautaa vetteen panna jotta ei piikit katkii. Jos (risuhara) hyvä onnii, kylläs se pienet turpeet seuloo hyväks. Iha tosissaa, kyllä siitä heinäjjuuret lähtöö, tuota. ---.

Jatkuu...

Teksti: Nauhalta kirjoittanut Aili Nupponen.

Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.