keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kuka heitti kultaa koivujen oksille?



Syksyn henki, syyslaulun savua./ Hämyinen tie, pilvinen niitty,/ 
alhaalla sananjalkojen mystinen metsä.//

Vuorilta lankeavat punaiset vedet:/ verinen vaahtera on kaatunut./
Joesta nousee sumu kuin hallava pensas,/ ja sumusta aineellistuu muinaisaikainen vene,/
veneessä keihäsmetsä.//

Soturit tulevat hävitetystä maasta/ jossa ruoho on korkeampaa ja vihreämpää:/
tapetut työntävät aina kirkkaampaa heinää.// 

- Eeva-Liisa Manner - 




Kiirettä on pitänyt, sieniä on siivottu ja säilötty, ja mies kantoi lisää metsästä. Tatteja ainakin on ensi talveksi, ja se on hyvä. Tänään kävin pääkylällä Kemiessä antamassa taas verinäytteen, ja samalla reissulla kävin kampaajalla, joka laittoi toivomani värin tukkaani. Nyt olen vanha, mutta en enää harmaa, vaikka eilen olin. Eilen kävi taas lehtinaisia kaksin kappalein Karjalaisesta, pääsin kuvaan kamalan hiuspehkoni kanssa. Kaikki tulee aina yllätyksenä, johon ei voi varautua etukäteen. Lauantain Karjalaisessa on kuulemma juttu sukututkimuksesta, johon pääsin yhdessä sukututkija Tuula Kiisken kanssa. Tuula on se ammattilainen, minä vain pahainen harrastelija. Tuula on tutkinut erikoisesti ortodoksisukuja, ja on tehnyt myös tutkimusta Kontkasen suvusta. Sukukirja pitäisi ilmestyä ensi kesänä.
 


Aika tuntuu kuluvan suorastaan lentämällä. Sunnuntaina runnoin runokuvakirjasuunnitelman. Luulin ehtiväni päivittämään blogiani useammin---.

Terveyskeskuksessa on päällä täysi mylläkkä: kuului hirveä kolina, pauke ja poran jyrinä, rakennuksen katolta varmaan. Muuan ulkomaalainen mieslääkäri tuli käytävälle, jossa me potilaat odotimme vuoroamme, sanomaan kovalla äänellä ja kovasti hermostuneena, että hän lähtee kohta pois, jos tilanne ei rauhoitu; hän ei kuule mitään potilaiden puheesta! Meteli oli tosiaan sitä luokkaa, etten tätä purkautumista ihmettele. Vastaanottoa saneerataan ja siinä työskennellään yhtä aikaa, meteli on kova. Autot oli pysäköitävä nurmikolle, kun parkkipaikka on täynnä rakennustarvikkeita ja autoja.
Myös keskussairaalassa on rakennettu jo vuosia, mutta siellä saneerauksen alla olevat osastot suljetaan siksi aikaa, kun työ on käynnissä. Hirveän suuri työ olisi myös siirtää terveyskeskuksen vastaanotto toisiin tiloihin siksi aikaa kun rakennetaan. Ja jos työ olisi iltaisin ja viikonvaihteessa, sekin tulisi varmaan kalliiksi. Näin jälkiviisaasti voisi sanoa, että rakentamista olisi ollut hyvä tehdä kesällä, kun terveyskeskuksessa ei ollut lääkäreitä. Silloin rakennettiin sairasosaston laajennusta ja saneerattiin sairaalaa.

Kaikki kansainvälistyy, myös syrjäinen Tohmajärvi. Asukkaat venäläistyvät ja myöskin lääkärit ovat monesti venäläisiä. Onhan se uutta verta tähän entiseen tohmajärveläiseen hapatukseen verrattuna, ainakin geenit vaihtuvat. Saattaapa olla, että jo piankin venäjänkieli voidaan ottaa sen pakkoruotsin tilalle. Ainakin sillä olisi täällä enemmän käyttöä kuin ruotsilla.

Oikein mukavaa viikon jatkoa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!


lauantai 11. syyskuuta 2010

'Polkuja omia etsien...'

Hennan piirustus kissasta, ikä 5v.

Olen kissa kirjavahäntä.
Olen pitkäturkki ja vähänläntä.
Mua aina yksin naurattaa,
on huisin mukavaa...
Miau-miau!
Minä lähimetsissä samoilen ja
polkuja omia etsien
löydän saaliin uuden ja herkullisen!
Miau-miau!
Minä metsissä vaeltelen...

- Aili Nupponen  -
kuva kirjasta Mummo ja muusat (2010).


Syysruska on jo täällä alkamassa. Kävimme päivällä Kemiessä Kaivolla akupunktiohoidossa, ja huomasin miten ihanasti puut saavat syysvärinsä. Kemien mäki on komea kuin Paratiisin puutarha; seuraavalle reissulle on otettava kamera mukaan, jotta te muutkin kuin tohmajärveläiset, näette miten kaunis paikka Tohmajärvi on. Keväällä ja syksyllä se näkyy erikoisen selvästi---.

Mystinen asia tuo akupunktiohoito. Missähän kunnossa nyt olisin, jos en olisi ottanut sitä? Päivällä kyseli terapeuttikin minulta, missä kunnossa olin kun hoidon aloitin. Olin todella sairaan näköinen enkä pystynyt enää oikein mihinkään, edes pukemaan kunnolla vaatteita päälleni, vaan miehen oli autettava minua siinäkin. Käsissä ei ollut yhtään voimaa, niitä särki yötä päivää, söin särkylääkkeitä kuin leipää viime lokakuusta kesään asti. Sitten oli pari kuukautta särytöntä aikaa, kun sain kortisonipiikkejä niveliin, ja elokuussa särky alkoi uudelleen, mutta ei tämä vielä paha ole. Reumaa ei kuulemma ole, mutta jotakin on, aika sen selvittää.

Kesä meni todella hyvin, paljon paremmin kuin osasin odottaakaan. Sain tehtyä työni ihan mukavasti, käsissäni on voimaa, mutta raskaita nosteluja pitäisi ehkä välttää. Jos nostelee raskaita, säryt lisääntyvät. Terapeutti sanoi, että minulla on rasvahappojen puute, se kuulemma aiheuttaa fibromyalgian.

Miniän kanssa on aloiteltu lasten kuvarunokirjan tekoa. Olen kirjoitellut neljän vuoden aikana runoja, jotka on yhdistettävä piirrettyyn kuvaan. Enin osa kuvista on vanhimman tytön piirtämiä, hän oli silloin nelivuotias, kun aloitimme. Koska nuorin lapsi, Paupau, ei ole vielä piirrosikäinen, päätimme vielä tehdä toisenkin vastaavan kuvarunokirjan, jos olen voimissani ja jaksan.

***

Marjoja ei lähimetsistä löydy, löytyneekö Venäjältäkään? Sen sijaan lähimetsistä parin kilometrin päässä on pari-kolme viikkoa sitten kaadettu karhu, kaatajana Antti Nousiainen. Samoihin aikoihin Karjalaisessa oli tieto, että Mässänlammella, noin neljän kilometrin päässä oli eräs mökkiläinen nähnyt suden, jonka oli kuvannutkin lehteen. Karhuilla ei ole marjoja metsässä syötäväksi, siksi ne etsivät muualta itselleen evästä. Eivät ole kotipihoihin asti vielä tulleet. Asumme melkein salolla, metsää on ympärillä joka puolella, naapureihinkin matkaa, Talolle vain 300 metriä. Mutta tällaisia metsäläisiä olemme, ja metsässä hyvin viihdymme. En ole koskaan halunnut mennä kaupunkiin tai edes kirkonkylään asumaan.

Täällä maalla on kivoja naapureita, ja hyvinkin avuliaita. Joskus nolottaa ottaa heidän tuomisiaan vastaan, kun eräät ystävällisesti tuovat lahjaksi muikkuja tai leipomuksia. Sitä tuntee aina olevansa huonommalla puolella, kun jää kiitollisuuden velkaan, miten sen toisille korvaisi. Raha ei käy, on oltava jotakin muuta. Vastalahja pitää nykyään olla, ajatellaan. Itse opin aikoinaan sen, että jos en ole jotakin pyytänyt, en ole siitä kenellekään velkaa. Minä ainakin olen antanut - sen minkä olen antanut - ajattelematta vastalahjaa tai korvausta siitä. 

Olemme päässeet viikonloppuun. Oikein hyvää ja lämmintä lauantai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!